Nimi: Pakkanen Kutsutaan: Mieluusti etunimellään Ikä: 2 vuotta Sukupuoli: Uros Laji/rotu: Koira, sekarotuinen Lauma: Afuel Ryhmittymät: Ei kuulu mihinkään Pakkanen on suurimmaksi osaksi hyvin pirteä ja ystävällinen piski, joka on aina tarjoamassa apua ja joskus pelastamassa muita hädästä. Uros on suhteellisen taitava suustaan, ja osaa useinmiten välttää kiperät tilanteet rauhoittumalla ja puhumalla. Pyrkii antamaan uusille tuttavuuksille itsestään viisaan, sekä samalla asiallisen kuvan, jotta saisi tällä tavoin tutustuttua helpommin yhä usempaan koiraeläimeen. Jos uroolla on vahva mielipide jostakin asiasta, kuten esimerkiksi Lahkosta, on hyvin epätodennäköistä saada Pakkasta muuttamaan mieltään. Kun koira kerran päättää jotain, se pitää tavoitteestaan kiinni niin kauan, kunnes näkee tilanteen toivottomaksi. Lahko ja Puolikuu ovat juuri ne asiat, joita Pakkanen on luvannut vastustaa koko elämänsä ajan. Salaisesti omassa pimeässä mielessään tämä haukkuu kaksi ryhmittymää niin huonolle tasolle kuin vain pystyy, sillä niiden toiminta on Pakkasen mielestä aivan täydellisen naurettavaa. Mitään sekarotuinen ei ole varsinaisesti päättänyt, että aikooko se ryhtyä joksikin "puhdistajaksi", eli pyrkiikö se hävittämään kaikki johonkin ryhmittymään kuuluvat eläimet mahdollisimman kauas saarelta, vai antaako se asian olla. Pakkanen pysyttelee mieluummin kauempana tilainteista, missä on paljon muita koiraeläimiä mukana. Suuret porukat sekä laumankeskeiset tapaamiset hieman ahdistavat - koira tarvitsee tilaa hengittääkseen ja pystyääkseen ajattelemaan. Uros miettiikin mielellään paljon asioita, kuten mitä se haluaa tulevaisuudeltaan ja mitä taas ei. Eläminen joskus askarruttaa sitä hyvin paljon. Sekarotuinen on syvästi tasa-arvon kannattaja. Sen mielestä kukaan koiraeläin ei ole ketään ylempänä, kuului sitten johonkin tiettyyn laumaan tai oli laumaton. Alfoja - ainakin oman laumansa - tietenkin kunnioittaa, mutta laumaan kuuluvat ainakin ovat Pakkasen mielestä kaikki yhtä arvokkaita. Mielipiteensä se saattakin tästä asiasta ilmaista antamatta minkäänlaista varoitusta. Pakkanen ei ihan joka kerta viitsi muutenkaan puhua niin kauniisti, mutta tilanteen vaatiessa uros koettaa olla hyvin asiallinen ja aikuismainen. Koira ei ole pahemmin mikään pelimies, mutta elääkin mielellänsä yksin ajatustensa parissa, keskellä kaunista luontoa. Joskus Pakkanen saattaa pysyä varsin kaukana naaraista (heteroseksuaali siis), jottei vahingossakaan ihastuisi. Uros tosin pitää mahdottomana asiaa, että hankkisi itse omia pentuja, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Pakkanen kuitenkin rakastaa pentuja niin paljon, että voisi mielellään hoitaa jotakin pentua jonka vanhemmat ovat jättäneet yksin - vaikka yleensä näin ei tapahdu. Tulevaisuuden kannalta Pakkanen on vielä hyvin epävarma, ja odottaa mitä uudet tuttavuudet tuovat tullessaan. Pakkanen syntyi varsin kaukana nykyisestä olinpaikastaan, kahden huolehtivan koiraeläimen pennuksi kahden muun sisaruksensa kanssa. Päivä oli hyvin kylmä ja myrskyinen, kova pakkastuuli saattoi kaataa puita lähellä sijaitsevien rakennusten päälle. Pakkasella ei kuitenkaan ollut hätää, sillä perhe asui jossakin rotkontapaisessa kuopassa, jonne lumi ei päässyt kunnolla satamaan. Urospennun vanhemmat rakastivat kolmea pienokaistansa koko sydämestään. Vain parin viikon kuluttua, eräänä yönä lähes kaikkien viiden nukkuessa, Pakkanen havahtui tuntiessaan raskaan hengityksen niskassaan. Sekarotuinen tajusi sen olevan isänsä, ja pian tämä olikin jo pentunsa kimpussa. Pakkanen ymmärsi heti, että hänen pitäisi puolustautua. Mutta koiran isä oli niin vahva, ettei voinut tehdä juurikaan mitään. Vahva koiraeläin jätti jälkensä parin viikon ikäisen pennun kuonoon, ja lähti sitten heidän pienestä pesäkolostaan. Luultavasti ikuisesti. Pennut pysyttelivät tapahtuneen jälkeen visusti piilossa ja toistensa lähellä, sillä koskaan ei tiennyt, milloin isä palaa. Kuukausien kuluttua, kun Pakkanen oli jo kasvanut oman emonsa kokoiseksi, lähtivät kolme sisarusta tutkimaan luontoa hieman tarkemmin. Jo hetken kuluttua kolmikko huomasi olevansa jo eksyksissä, ja hieman typerinä päättivät hajaantua. Pakkanen käski veljeänsä ja siskoansa kertomaan heidän emollensa, ettei se tule enää takaisin kotiin. Pakkanen oli päättänyt etsiä isänsä. Sekarotuinen nyökkäsi sisaruksilleen hyvästiksi, ja lähti juoksemaan yhä kauemmas ja kauemmas pois. Seuraavana päivänä uros saapui kylään, jossa se näki ensimmäisen kerran ihmisiä. Pakkanen pysyi mahdollisimman huomaamattomana, vaikkakin pienet lapset kyselivat vanhemmiltaan voisivatko he pitää koiran. Pakkanen ei kuitenkaan malttanut pysyä aloillaan, vaan lähti uudemman kerran juoksemaan kohti itää. Vain parin minuutin kuluttua jollakin tavalla tuttu koiraeläin pysäytti sekarotuisen juoksun. "Pakkanen. Oletpas sinä kasvanut. Ja kappas vain, haavatkin ovat vielä tallella", koiraeläin sanoi. Samalla hetkellä Pakkanen tajusi, että kyseessä oli hänen isänsä. "Mitä sinä haluat minusta?" se kysyi, mutta isä pysyi hiljaa. Käski vain Pakkasen tulla hänen perässään, ja poika totteli. He saapuivat pian meren rannalle. "Mene", Pakkasen isä käski uudemman kerran. Meri oli uroon onneksi jäätynyt, mutta kauempana saattaisi varmasti olla jo vettä. "Selvä. Kai se sitten on pakko", uros mumisi hiljaa, ja astui jäätikölle. Se narahti hieman, mutta Pakkanen ei siitä välittänyt. 'Hemmetin kusipää', se mietti itsekseen, ja lähti pian juoksuun. Jo hetken kuluttua jää alkoi olla niin ohutta, ettei se enää kestänyt Pakkasen painoa, vaan sortui armottomasti koiraeläimen alta. Vesi oli niin kylmää, etteivät sanat riittäisi sitä kuvaamaan. Pakkanen piti itsensä kaikesta huolimatta koko ajan liikkeessä, vaikka pahalta se tuntui. Vedessä ajelehti kuitenkin kaikenlaista tavaraa, ja sillä hetkellä salaperäisiin silmiin kohdistui tukki. Varsin taidottomasti - mutta onnistuneesti kuitenkin - kapusi Pakkanen tukin päälle, ja antoi virran viedä mukanansa. 'Tämä on isän syy, jos kuolen nyt tänne. Keskellä merta. Tämä on ihan syvältä', sekarotuinen kirosi itsekseen ja sulki silmänsä. Ensi kerralla silmät avatessaan, oli tukki rantautunut saaren rannalle. Pakkanen päätti jäädä saarelle ainakin hetkellisesti, kaikki riippui siitä oliko siellä minkäänlaista elämää. Pakkanen oli tietämättään saapunut Andriaanaan. Pääosin Pakkanen on valkoturkkinen. Muusta värityksestä erottuvia kuvoita löytyy vain hännänpäästä, joka on tumma ja sävyltänsä siniharmaa. Oikealla puolella uroon kuonossa kulkee kaksi arpea, jotka jäivät muistuttamaan koiralle lapsuudestaan. Silmät ovat sinisävyiset, melkeinpä mintunvihreät mutta samalla hyvin synkät ja salaperäiset. Pakkasen rakenne muistuttaa koirarotuihin verrattuna eniten huskya. Rakenne on vankka ja tukeva, jalat pitkät ja vahvat. Häntä on kiertynyt kauniisti kippuralle, ja korvat ovat terävät ja sojottavat ylöspäin. Turkki on sen verran paksua, että uroon kestää liikkua hieman kylmemmilläkin alueilla ilman, että kylmä pääsee puremaan luihin ja ytimiin asti. Pakkasen tavallinen ulkonäkö voi joskus hämätä tämän mahdollisimman viisaasta luonteesta, mutta koira ei anna sen juurikaan häiritä elämäänsä. Kynnet ovat lyhyet, eivätkä kovinkaan terävät, mutta hampaat vuorostaan ovat tarpeelliset metsästykseen sekä taistelemiseen. Koiran perusilme on melko surullinen, vaikka usein itse onkin iloisella päällä. Kielen kärjestä Pakkaselta puuttuu pieni palanen, joka siltä poistettiin jo varhain lapsuudessa. Mikään laiha otus Pakkanen ei ole, ja itse se ainakin on sitä mieltä että lihakset siitä tekevät niin miehisen näköisen. Lyhyesti kuvailtuna ihan perustallaaja. Pelittäjä: Tsuki (retardkid@luukku.com) Pelipaikka: Andriaana Kuvapohja © Zjärie